MM-kisoissa oltiin tietysti koko viikonloppu, onnea Jouni ja Yoko vielä kerran!

Viikolla jo sovittiin Annen kanssa että maanantaina 29.9. kisojen jälkeen lähdetään sienestämään Kemiöön. Mulla kun oli vapaapäivä ja Annella lomapäivä. Kemiössä oltiin ennen yhtätoista ja koirat autosta pihalle. No ne olivatkin kaikki aivan onnessaan, kun tiesivät pääsevänsä metsään juoksemaan. No ei ehditty montaa metriä päästä tieltä metsään, kun tajusin, että yksikään koiristani ei ole paikalla enää. Pientä kiroilua ja lähdin etenemään metsään. Hetken päästä tuli Hulda, kun eihän se malien perässä pysy. Hulda johdatti mua sinne suuntaan, mistä oli tullutkin ihan selvästi. Sitten aloin jo huolestumaan Gian puolesta, kun sehän on niin pieni vielä ja voi tapahtua mitä vaan. Vartti oli kulunut kun Anne soitti että Gia oli tullut takaisin heidän luokseen. Vaikka pilliä käytinkin, ei Gia sitä vielä osaa. No palasi sinne mistä oli lähtenytkin onneksi. Cera oli edelleen kateissa ja jäätiin odottelemaan sen palaamista. Siinä sitten poimittiin suppiloita ja odotettiin ja odotettiin...  Mulle se olikin vähän sellaista haahuilua ja suurimman osan varmaan jätin poimimatta. Ei oikein pystynyt keskittymään sienien etsimiseen. Jossain vaiheessa päivällä ajelin Annen autolla niitä muutamaa pikkutietä joita sieltä löytyy. Pidin ikkunan auki ja puhaltelin pilliin. Kemiön maaseutuoppilaitos ottaa vastaan ilmoituksia kadonneista ja soitin tietenkin sinne ja jätin yhteystietoni. Äitini soitti myös Kemiöön yhdelle tutulle, joka asuu Turun tien varrella, eli ihan lähellä. Äitini on asunut Gästerbyssä muutamia vuosia sitten ja siksi tuntee jonkun verran ihmisiä Kemiössä. Äitini tuttu ja maanviljelijä Mattbölestä olivat myös mukana "etsinnöissä" omilla autoillaan. Yhdeksän aikaan illalla, kymmennen tuntia katoamisesta, oli pakko sille päivälle luovuttaa pimeyden takia. Lapsi kuitenkin odotti kotona, joten ei ollut mahdollisuutta jäädä yöksi sinne. Oman fleecen jätin lähtöpaikalle. Ennen lähtöä kävimme vielä ajelemassa tien pätkällä joka lähti koulun vierestä. Kyseinen maanviljelijä suositteli käymään myös sieltä etsimässä. Karmeinta oli lähteminen, koska kyseisellä alueella on kaikenlaisia petoeläimiä ilveksistä lähtien. =(((

Seuraavana aamuna vein Marian kahdeksaksi kouluun ja menin heti työpaikalleni, kerroin tilanteen ja pyysin saada pitää vapaapäivän, jos en heti Ceraa löydä. No se onnistui, joten ISO KIITOS nykyiselle pomolleni inhimillisyydestä. Meidän äiti lähti kaverikseni, mukaan pakattiin paljon Ceralle herkkuruokaa (olisin jättänyt katoamispaikalle) makkaraa grillattavaksi ja matkagrillin. Mukaan etsintöihin tuli myös Tiina ja Emine koirinensa ja Anne koirinensa. Hajaannuttiin sitten katoamispaikalta eri suuntiin. Me lähdettiin tekemään meidän äidin kanssa U-lenkkiä alueelle. Heti alkutaipaleella törmäsin hirviin ja Gia ja Hulda meinasi lähteä niiden perään. No onneksi tulivat kutsusta takaisin. Tiina ja Emine näkivät yhden kyyn, mutta se oli onneksi ollut aika kohmeessa, ettei edes yrittänyt hyökätä. Maasto siinä metsässä oli ihan hirveä, suota, rämettä, todella isoja kallioita etc. Pidimme koko ajan yhteyttä puhelimitse. Sitkeästi se meidän äitikin jaksoi kulkea siellä, vaikka rankkaa oli. Tiina ja Emine joutuivat lähtemään jossain välissä kotiin takaisin. Kiitos molemmille, että olitte etsinnöissä mukana.

Kaikenlaisia ajatuksia pyöri mielessä kun kävelimme äitini kanssa etsimässä Ceraa. Se on jossain loukkaantuneena eikä pysty kävelemään, joku petoeläin on sen napannut etc. Toki ajattelin, että ei sitä belgiä niin helposti napata, mutta, mutta, mutta. Jossain välissä alkoi Giakin väsymään selkeästi, olimmehan jo kulkeneet monta tuntia. Ja maastokin oli karsea niin eipä ihme että pentunen alkoi väsymään. Puhelimitse kuulin että lisää etsijöitä oli tullut paikalle, ihanat ystävät! Vähän väliä itkin murehtien Ceraa ja välillä itkin ihanien ystävien takia, jotka tulivat auttamaan.

Olimme jo matkalla takaisin autolle ja suunnitelmana mennä etsimään sieltä koulun läheltä. Eli ihan vastakkaisesta suunnasta katoamispaikalta. Kävelimme yhden hiekkatien yli ja luulimme oikeasti tietävämme missä olemme. =)) Tosi asiassa emme olleet siellä päinkään, heh! Sen jälkeen tuli toinen hiekkatie ja päätimme lähteä sitä pitkin kulkemaan. Kuljimme jonkun matkaa, kunnes totesimme ettei se todellakaan ole se tie joksi me sitä luulimme. Ei kun uukkari ja takaisin toiseen suuntaan. Hetken päästä tuli vastaan hevoslaitumet ja sitten vasta ulalla olimmekin. Anne soitteli meille ja totesin vaan, että mekin olemme eksyneet. Sovittiin että soitan heti kun tiedän missä olemme. Talleilta jatkettiin edelleen matkaa ja kauempaa näkyi rinteessä oleva omakotitalo ja kauempaa joku isompi tie??? Auringon mukaan olimme suunnistaneet, mutta se oli tietysti liikkunut, tosin enemmän kuin kuvittelimme. Kompassi olisi ollut kova sana. Omakotitalosta lähti juuri joku ihminen ja Gia ja Hulda lähtivät haukkuen sinne suuntaan (ihminen moneen tuntiin). Kutsuin koirat takaisin ja otin ne kiinni, koska tiekin oli jo niin lähellä. Olimme melkein talon luona kun huomasin jonkun tulevan vasemmalta puolelta rinnettä alas. AIVAN KÄSITTÄMÄTÖNTÄ, CERA!!! Itku tulee nytkin kun tätä kirjoitan, oli se niin suuri helpotus. Cerahan se sieltä tuli rinnettä alas ja riemu oli rajatonta!!! Paniikissa äkkiä remmi kaulaan (ihan kuin se nyt olisi mihinkään enää lähtenyt)! =D Soitin kyseisen talon ovikelloa ja kuulin että se oli jo aamulla ollut siinä etupihalla ja myöhemmin siirtynyt talon taakse. Hän oli jo luullut että se on lähtenyt, mutta huomannut sen vain siirtyneen. Talon asukas oli kuvitellut sen olevan uuden naapurin koira.

Soitin Annelle ja kerroin missä olemme ja kerroin että Cera oli löytynyt!! Kello oli tuolloin jo puoli kolme iltapäivällä. Anne tuli meidät hakemaan autolla, koska olimme monen kilometrin päässä autostamme. Meidän U-lenkki oli "hieman" levinnyt. Näkyy kartasta kuinka paljon. =D Niin se aurinkokin hämää.

Niin varma olin etten ikinä enää sitä elävänä löydä, jos löydän ollenkaan. Fiksu tyttö oli kuitenkin hakeutunut ihmisten ilmoille ja todennäköisesti ollut yön sen talon pihassa. Lähellä olevat hevoset olivat ilmeisesti sen houkutelleet sen talon pihaan. Koskaan en tietysti saa tietää miksi se ei palannut. Ehkä se on juossut niin ristiin rastiin siellä metsässä pupujen perässä, ettei ole enää niitä alkuperäisiä jälkiään pystynyt paikallistamaan. Pupuja siellä ainakin riittää vaikka kuinka paljon. Ironisinta tässä on se että illalla olemme ajaneet ihan sen talon läheltä (Lappdalin tietä) ja sama juttu aamulla. Talolta on näköyhteys siihen tielle, ehkä 50 metriä.

SUURET KIITOKSET kaikille etsijöille ja muuten vain hengessä mukana olleille.

Piirsin paintin kanssa kuvan tuosta alueesta: